Osa 1 - Pantajaiset

Ihan alkuun: Asevelvollisuuden vastustaminen EI ole maanpuolustuksen vastustamista tai sotaveteraanien vähättelyä. Ne ovat kaksi eri asiaa. 

Mitä armeijaan tulee, toiset menevät mukisematta, toiset vastahakoisemmin. Osa keskeyttää, osa vetoaa terveydellisiin syihin, todellisiin tai tekaistuihin. Osa valitsee siviilipalveluksen.

Sitten on ne jotka kieltäytyvät kokonaan.

Oma kantani on aina ollut selvä. En koskaan lykännyt itse päätöstä, ainoastaan sen täytäntöönpanoa.

Maaliskuussa 2013 lähetin kirjeen siviilipalveluskeskukselle jossa kieltäydyin suorittamasta asevelvollisuuslain mukaista siviilipalvelusta:

”Siviilipalveluksen rangaistuksenomainen luonne sekä sen epäoikeudenmukaisuus vaihtoehtona asepalvelukselle ovat suuresti periaatteitani vastaan. Koen siviilipalveluksen rangaistuksena sekä vakaumukseen perustuvana syrjintänä, jota valtio ei saisi harjoittaa missään tilanteissa.”

”Suomen valtio on vastaanottanut viime vuosien aikana lukuisia kannanottoja sekä vaatimuksia niin YK:n Ihmisoikeuskomitealta, Euroopan Neuvoston Ihmisoikeusvaltuutetulta, Sosiaalisten Oikeuksien Komitealta kuin Amnesty Internationalilta. Suomea sitovat ihmisoikeussopimukset, joita ei täysissä määrin toteuteta, enkä voi vakaumukseni perusteella toimia millään muulla tavalla kuin kieltäytymällä palveluksesta. Inhimillinen velvollisuuteni on kritisoida ihmisyyttä vastustavia yhteiskunnallisia instituutioita, ei hyväksyä niitä. Yksilöllä tulisi aina olla vapaus päättää rauhan puolesta rangaistuksetta.”

”Tiedostan kieltäytymisestä aiheutuvat seuraamukset, vaikken niitä hyväksykään, ja olen valmis kohtaamaan ne. Haluan toimia laillisen yhteiskuntajärjestelmän ja oikeusvaltion puolesta huolimatta siitä, että omat näkemykseni eroavat Suomen lain asettamista vaatimuksista.”

Tämän jälkeen odoteltiin. Ja odoteltiin. Prosessi vei yli vuoden. Sen vuoden aikana sain kunnian asioida niin monen viraston ja laitoksen kanssa etten edes muista niitä kaikkia. Siviilipalveluskeskus, Itä-Uudenmaan Poliisilaitos, Itä-Uudenmaan Syyttäjänvirasto, Itä-Uudenmaan Ulosottovirasto, Espoon Poliisilaitos, Espoon Käräjäoikeus, Espoon ulosottovirasto, Yhdyskuntaseuraamustoimisto, Rikosseuraamuslaitos, Vankeinhoitolaitos ja niin edelleen...Tulihan se tuomiokin, ja alkoi tapahtua. 173 vuorokautta ehdotonta vankeutta joka suoritetaan valvontarangaistuksena.

Tiistaina 25.3.2014 saapui Yhdyskuntaseuraamustoimiston tukipartio vihdoin asentamaan nilkkaani laitteen, jonka avulla rangaistusta voidaan valvoa. ”Se on sellainen sykemittaria muistuttava huomaamaton panta”, minulle oli kerrottu. En ole koskaan sykemittaria omistanut, mutta jos tuo väite pitää paikkansa en aio koskaan hankkiakaan. Huomasin olevani pannassa, monessakin mielessä.

Käytännössä rangaistus perustuu äärimmäisen tiukkoihin aikatauluihin joita noudatetaan viikkosuunnitelman avulla. Siihen on merkitty niin työskentelyajat kuin vapaa-aikakin, ja kaikkina muina aikoina on pysyteltävä kotona. Töitä saa tehdä normaalisti, jopa 50 tuntia viikossa, vapaa-aika taas on rajoitettu 15 tuntiin. Lienee sanomattakin selvää, että rangaistuksen suorittaminen edellyttää tinkimätöntä päihteettömyyttä. Pahus.

Ensimmäiset päivät ovat kuluneet lähinnä harjoitellessa ja aikatauluihin totutellessa. Tätä herkkua on edessä vielä 168 vuorokautta, enkä usko siihen tottuvani. Hankalinta on ollut minuuttiaikataulun noudattaminen. Jos työajaksi on merkattu klo 8:30 – 16:30, tulee sinun olla kotona klo 16:30, ei myöhemmin eikä aiemmin. Näin ollen on parempi varata kotimatkaan riittävästi aikaa ettei myöhästy. Tämä on kohdallani johtanut lähes poikkeuksetta nuoruusvuosista tuttuun tarkoituksettomaan ja päämäärättömään huviajeluun omassa kaupunginosassani minuutteja kuluttaen tai vaihtoehtoisesti autossa istuskeluun parkkipaikalla odottaen, että kello antaisi luvan tulla kotiin. 

Olenko arestissa vai evakossa?

Vapaa-aika muodostuu viikolla pitkälti tunnin mittaisista lenkeistä iltaisin, viikonloput olen suunnitelmassa täyttänyt muun muassa uimisella, sukuloimisella sekä bänditreeneillä. Tämän ollessa ensimmäinen viikonloppu rangaistusta suorittaessa, johti vapaa-ajan puute jo tässä vaiheessa blogin perustamiseen. Luppoaika täytyy täyttää jollain, ja tämä on siihen yksi keino. Ajattelin myös opetella espanjaa tai venäjää. Tai pystyttää takapihalle puuverstaan. Tai kirjoittaa kirjan. Ehkä opetella viulun soittoa. Voi toki olla, että olen yliarvioinut sen mihin ihminen pystyy vajaassa puolessa vuodessa.

Yritin käydä takapihallakin. Tai kävinkin, mutta panta hälytti. Ärsyttävintä asiassa on se, että kotona olevaan tukiaseman puhelimeen soittaa joka kerta nariseva Varsinais-suomalainen, valvontakeskus kun sijaitsee Turussa. He kovasti kehoittivat minua välttämästä tällaisia ”tempauksia”, kuten takapihalla käyminen, ennen kuin tukipartio on tullut tarkastamaan laitteen kantavuuden. Pahoittelin toki kun meno oli sillä tavalla lähtenyt lapasesta ja kysyin paistaako Turussakin aurinko? Linja taisi katketa.

Rikosseuraamuslaitoksen tukipartio tekee tarkastuksia niin työpaikalle kuin kotiinkin. En ollut vielä saanut tätä kyseenalaista kunniaa kokea heidän vierailuaan, mutta illalla tämäkin muuttui. Soittivat ja pyysivät käymään pihalla. Ilmoittivat että kantamaa on laajennettu ja kaiken pitäisi nyt olla kunnossa.

Hetkinen? Lähtivät noin vain? Eivät edes puhalluttaneet? Petyin. Olisin toivonut pilliä suuhuni ja vähintäänkin taputuksia olalle siitä kuinka poikkeuksellisen raitis lauantai-illan olemukseni on harvinaisuus valvottavien keskuudessa, ja hyvä käytökseni omaa luokkaansa. Olin toivonut liikoja. En selvästikään ole valvottavien keskipisteessä, koska olen jokseenkin normaali. Vierailuista luonani puuttuu ilmeisesti dramatiikka. 

Käyn jatkuvaa sisäistä kamppailua. Kaikkihan tässä mättää. Ei minun kuuluisi pannassa olla. Tämä ON dramaattista.

Älkää käsittäkö väärin, valitsisin tämän rangaistusmuodon koska tahansa vankilassa istumisen sijaan. Se on silti rangaistus, enkä edelleenkään koe tehneeni mitään rikollista.

Helpompikin tie olisi ollut valittavissa, mutta periaatteet menivät minun kohdallani edelle.

Tulen jatkossa käsittelemään aihetta laajemminkin eri näkökulmista. Keskustelu asevelvollisuudesta on äärimmäisen mielenkiintoinen ja se jakaa mielipiteitä hyvinkin vahvasti. Olen kuullut hyviä perusteluja niin puolesta kuin vastaan ja ymmärrän keskustelun molemmat puolet. Harmillisen usein keskustelu kuitenkin kulkeutuu väärille urille, jolloin ei enää keskustella itse asiasta, vaan osapuolesta riippuen edustat ei-isänmaallista vätystä, naiivia maailmanparantajaa, sivarihinttiä, sotaa rakastavaa natsia tai jotain muuta yhtä naurettavan kapeakatseista ja yleistävää muottia. Ei, asiat eivät ole niin yksinkertaisia.

Seuraavat kuukaudet kuluvat valtiovallan tiukassa kontrollissa. Ironista on se, että juuri tämän ehdottoman kontrollin järjettömyys sai minut kieltäytymään astumasta varuskunnan parakeille. Lopputuloksena olen seuraavat kuukaudet valtion täydellisessä hallinnassa, minne sitten meninkin.

Yksi asia ainakin konkretisoitui viime tiistaina. Mielipiteet saattavat todella viedä vapautesi, myös Suomessa.