Osa 5 - Taakka

 

Ymmärrän luomisen tuskan. Tai ainakin ymmärrän paremmin sen henkisen lukon, joka voi iskeä keneen tahansa. Kyllä, annoin haastattelun, tai oikeastaan kaksi. Tiesin palautetta seuraavan, mutta sen käsitteleminen olikin sitten astetta hankalampaa. Vei aikansa lukea kaikki, pohtia kaikki, käydä ajatukset päässä läpi. Valmista ei ole tullut vieläkään, enkä ihan saa kokonaisuudesta otetta.

 

Osasin odottaakin palautetta, itsehän minä sen valinnan tein antaa nuo haastattelut.

Tarkoitukseni olikin nostaa keskustelua aiheesta, joka tuntuu herättävän niin kovasti tunteita ja olevan jollain abstraktilla tavalla koskematon, pyhä. Nostinkin.

 

Tekisinkö sen uudestaan? Todennäköisesti en, huomattuani mitä se käytännössä tarkoittaa.

Mistä se kaikki vihamielisyys sitten oikein kumpuaa? Vai onko se pelkkää huutelua?

 

Sini Saarelaa on haukuttu ties miksi siitä asti kun ensimmäinen uutinen Greenpeacen tempauksesta sai päivänvalon. Huolimatta siitä, onko se enemmistön mielipide vai ei, hän ei käyttänyt väkivaltaa saavuttaakseen huomiota päämäärälleen, eikä vahingoittanut ketään henkilökohtaisesti. Kohteeksi joutunut yhtiö ei varmasti tempauksesta kovasti innostunut, mutta ainakaan kukaan täällä rakkaassa kotimaassa ei joutunut kärsimään, lukuunottamatta valtiovallan kiusallisia poliittisia kahvipöytäkeskusteluja venäläisten virkamiesten kanssa.

Toteutuksesta voi olla montaa mieltä ja ehkä siinä on parantamisen varaa rutkastikin, mutta uskallan silti väittää kyseisten keinojen olevan tehokkaampia keskustelun herättäjiä kuin puolueettomat olankohautukset.

 

Palautteen ja kommenttien määrä yllätti minut täysin. Kiitos rohkaisevista palautteista ja pahoittelut heille, joille en ehtinyt vastaamaan, viestejä tuli niin paljon ettei se yksinkertaisesti ollut mahdollista. Kiitos myös asiallisista vasta-argumenteista.

Kihlattuni kehotti jättämään keskustelupalstat lukematta. Jälleen yksi esimerkki siitä, kuinka joskus pitäisi kuunnella tarkemmin. Uskoa, että sieltähän ne viisauden sanat yleensä tulevat.

 

Ymmärrän, että aihe herättää tunteita. Niin herättää minussakin. Niitä iltoja, jotka olen viettänyt aiheesta kättä vääntäen veljeni kanssa, on muistoissani monia. Silti hän on aina kunnioittanut mielipiteitäni. Ei siksi, että hän on veljeni, vaan siksi, että hän näkee kokonaisuuden, osaa asettua eri osapuolten saappaisiin. Se on ominaisuus, jonka olen häneltä oppinut, hedelmällisen ja aikaansaavan keskustelun lähtökohta. Ihailen sitä piirrettä, kuinka hän osaa tasapainotella rationaalisen ja tunnepohjaisen ajattelun välillä ja ottaa huomioon kaikki näkökulmat, avoimin mielin. Kyse on siis vuorovaikutustaidoista, enemmän kuin mistään muusta.

 

Olen rapiat 9000 kommenttia ja palautetta viisaampi, mutta olo ei ole sen mukainen.

Allekirjoittaneen käsitys vuorovaikutustaidoista ei ole tämän suuntainen:

 

”Tuollaiset ihmiset ovat häpeäksi. Tee osuutesi äläkä marise.”

 

”Toivottavasti tyyppi ei odota yhteiskunnalta mitään palveluksia, kun ei voi paria kuukautta palvella yhteiskuntaakaan. Epäilen tosin, että terveydenhoito, asumistuet jne. otetaan hanakasti vastaan laittamatta itse tikkua ristiin.

Sivarit jotka tiedän, ovat erittäin itsekkäitä tyyppejä. Vaativat kaikkea mutta heiltä on turha odottaa mitään.”

 

”Toivottavasti ei ylitä suojatietä kun meikäläinen on ratissa, voi käydä huonosti.”

 

”Minun työpaikkaani on turha tulla työpaikkaa kyselemään, jos sotilasarvona on sivari tai varsinkin totaalitieltäytyjä. Näin ollaan työkavereiden kanssa porukalla sovittu.
Meillä jokaisella on oikeutemme ja velvollisuutemme, vapaamatkustajat ei suosiota saa.”

 

”Kehtaakin vielä valittaa, kun on itse öykkäröinyt itsensä tuohon tilanteeseen.”

”Minusta tuo "koiranpanta" on aivan liian pieni seuraamus.”

 

”Suomessa rupeaa olemaan todella paljon muutenkin näitä hyypiöitä, jotka eivät ole valmiita tekemään mitään yhteiskunnan hyväksi, mutta vaativat yhteiskunnalta kaikkea mahdollista vastiikkettomasti, eli asenne on yksinkertaisesti tämä: minulla on vain oikeuksia, ei vastuuta. Toivon, että rangaistukset kovenevat kunnolla, pallo jalkaan ja jalkakäytäviä lakaisemaan.”

 

”Totaalinen kieltäytyminen yhteisen yhteiskunnan palvelemisesta tulee olla rangaistavaa.
Vankilaa parempi ratkaisu olisi se, että yhteiskunta kieltäisi kaikki palvelut ja tuen tällaiselta vapaamatkustajalta.
Eli ei muuta seurausta, kuin passi pois ja palvelut nollaan.
Se on reilua puolin ja toisin, kumpikaan osapuoli ei anna toiselle MITÄÄN.
Reilua olisi, että vuoden päästä olisi anomuksesta mahdollisuus saada yhteiskunnan jäsenyys takaisin suorittamalla varusmiespalvelus.”

 

”Nykymeininkinä lietsoo homohehkutus, sinullakin olisi ollut vaihtoehto sukupuolenvaihtoon sillä naisten ei tarvitse suorittaa pantarangaistusta. ”

 

 

Niinpä niin. Pekurisenkin suostui teloittamaan vasta kolmas tehtävään määrätty varusmies.

Eli kyllä ne mielipiteet ovat aina jakautuneet. Sainhan minä paljon tietenkin myös kannustusta, suuri kiitos siitä.

Silti ehkä suurimman puistatuksen sai aikaan länsiväylässä julkaistu mielipidekirjoitus, jossa tasa-arvo-ongelma kuitattiin nuorten naisten vaikeuksilla työelämässä.

Eli elämme absoluuttisessa kompensaatiossa, jossa eri osapuolten tasa-arvo-ongelmat nokittelevat ja hakevat harmoniaa? Myönnämme ongelman, mutta emme ryhdy minäänlaisiin toimiin sen korjaamiseksi, koska toinenkin osapuoli kärsii? Jos nuori nainen kärsii epätasa-arvoisesta kohtelusta työelämässä, se asia on korjattava. Aivan niin kuin miehen asema absoluuttisena ja orjuutettuna maanpuolustuksen ilmentymänä on korjattavana. Vai onko?
 

Sain vastakkaiselta sukupuolelta jonkin verran yllättävänkin agressiivista palautetta:

 

”Koita vittu synnyttää saatanan hintti ja äijä lähtee kävelee ja jäät yksin muksujen kanssa ja vielä pitäis saatana maksaa sun kaltasten lusimiset.”

 

”Kärsi itte synnytyskivut ja rupee sen jälkeen puhumaan tasa-arvosta.”

 

Eli puhummeko me nyt biologiasta vai ihmisoikeuksista? Sinä päivänä kun naisilla on valtion määräämä pakkosynnytys, nousen barrikadeille.

Sitä odotellessa on tasapuolisuuden nimissä järjestettävä synnytyskutsunnat: Jos et aio synnyttää, valtio määrää sinut kuuden kuukauden pakkotyöhön vanhustenhoitoon. Ei kuulosta kovin toimivalta, eihän?

 

Lähtökohtaisesti minulle ei ihan aukea se logiikka, jonka perusteella tekemäni päätökset heikentävät muiden kansalaisten asemaa, koska päämääräni on juuri päinvastainen. Maanpuolustus täytyy järjestää, mutta sen kritisointi on kiellettyä, eikä sen rakenteisiin tai perimmäsiin periaatteisiin saa koskea. Se on ollut etuoikeutettu kunnia jo vuosikymmeniä. Silti se on velvollisuus. Mutta kunnioitettava sellainen, ja vain harvoille suotu. Kuitenkin puheet siitä, että en antaisi yhteiskunnalle mitään, vetävät aika hiljaiseksi. Mutta ei siitä sen enempää.

Jos tarkoitusperäni olisivat itsekkäät, olisinhan minä hakenut sen kuuluisan vapautuksen.

 

Tällä tavalla toimimalla olisin epäilemättä saavuttanut myös yhteiskunnan hyväksynnän.

 

Valitettavasti palautteen perusteella tuntuu siltä, että tuon hyväksynnän saavuttaa ainoastaan sotilaspassilla, uskonnollisella vakaumuksella tai sukupuolella. Asevelvollisuus on sellainen velvollisuusmörkö, etten ole mihinkään vastaavaan koskaan törmännyt. 

Sitä ei saa eikä pidä kyseenalaistaa. Ei edes tapaa, jolla se toteutetaan.

Tässä kohtaa mieleni harhailee väistämättä ajatukseen, joka on joka kantilta katsottuna pelottava: 

Olemmeko olemassa valtiota varten vai toisinpäin?

 

Yhteiset pelisäännöt pitää olla ja yleinen järjestys on kaikkien etu, mutta nehän ovat asioita, jotka lähtevät meistä itsestämme. Tarvitsemmeko me valtiota jakamaan mielipuolisia velvoitteita, jotta saisimme rajamme pidettyä turvattuina? Silti kyseenalaistamme lähestulkoon kaiken, mitä politiikan saralla tapahtuu.

Yksi aihe pysyy pyhänä.

 

Edelleen, varsinkin me miehet, olemme näin kärjistetysti sanottuna, olemassa valtiota varten. Valtio pidättää oikeutensa koskemattomuuteemme tai vakaumukseemme, rangaistuksen uhalla. Miksi tämä on enemmistön mielestä ihan täysin hyväksyttävää? Siksikö että se on aina ollut niin?

 

Periaate on sama kuin vaikkapa veroilmoituksen täyttämisessä. Jos valtio on niin pyhä ja olemme olemassa sitä varten, miksi kilometrikorvauksien viilaaminen tai perusteeton työhuoneen verovähennyksen tekeminen ei herätä paheksuntaa, vaan lähinnä hauskan kahvitaukokeskustelun työpaikalla?

Sehän on törkeää valtiolta varastamista, ja kaikilta muilta pois. Pois lapsiemme päivähoidosta, vanhustemme hoivapalveluista, kirjastoista, koulutuksesta, sinun ja minun oikeuksista.

Ei se haittaa, kaikkihan sitä tekee.

 

 

Muistan taannoisen A-studion kirkollisen homoillan, jonka ansiosta lähti liikkeelle todellinen evankelis-luterilaisten irtsianoutumisten vyöry. Pidin sitä äärimmäisen positiviisena ajattelevien ihmisten riemuvoittona, että suhtautuminen kirkon kantaan oli sellainen kuin se oli. Kansa äänesti jaloillaan. Kyseenalaistimme massoittain ”koti, uskonto ja isänmaa” -ajattelumallin, ainakin kolmanneksen siitä.

 

 

Ehkä se, mitä yritän tässä henkilökohtaisesti tuoda eniten esille, on, että koen olevani muut ihmiset huomioon ottava, ihan tavallinen kansalainen, joka vain ei ymmärrä, millä ihmeen mandaatilla valtio voi päättää siitä, että miehinen sukupuoleni on velvollinen palvelemaan sokeasti valtiovaltaa kyseenalaistamatta järjestelmän epäkohtia? Korostan edelleen, että olen täysin valmis osallistumaan tasavertaisen järjestelmän hyväksi.

 

Oli miten oli, keskustelua todellakin kaivataan. Kannanottoja kaivataan. Perusteltuja argumentteja kaivataan.

Aloitetaanko kuitenkin siitä, ettei enää kirjoitella tänne blogin sivuille niitä ”kermaperse hintti” -kommentteja, jookosta?

 

Keskustellaan mieluummin asiasta, se on tosiaankin keskustelun arvoinen. 

Nyt kun olen saanut tämän pois harteiltani, voin palata arkiseen kirjoitteluuni. Minulla on monta viikkoa kiinni otettavaa.

 

 

 

Kiitos tuestanne myllerryksen keskellä, olette tärkeitä:

Susanna, Roni Westerling, Jarmo, Nina, Mikko, Sami M., Sami S., Ville Pikkarainen, Jari Koivunoksa, Olli Laitila, Tuomas Makkonen, Isä, ja Äiti.

 

Kiitos yhteydenotoistanne ja mielenkiinnostanne:

 

Aseistakieltäytyjäliitto, ”Ohi On” -kampanja, Eetu Kylväjä, Anni Alentola, Jari Piiroinen, Jani Westerling, Esa Perttinen, Pekka Venäläinen, Perttu Venäläinen, Karoliina Karevaara, Jari Prittinen, Tuomo Oksala, Harri Keinänen, Satu Alho, Erkki Oksanen, Veera Aromaa, Kati Kuusela, Helge Väisänen, Elisa Korpinen, Matias, Selja, Esko Saari, Daniel Oja, Terho Kuusinen, Anni Ennekari, Tuomas Vaartela, Elias Hyvärinen ja te lukuisat muut, jotka lähetitte kannustavaa palautetta.

Yritän vielä ehtiä vastaamaan teille kaikille.

 

Kiitos kaikille myös negatiivisesta palautteesta, toivottavasti löydämme vielä yhteisen keskustelutaajuuden.

 

Kiitos Iltalehden ja Lehtiyhtymän mielenkiinnosta Anni Alentola ja Jari Prittinen.

 

 

Tukipartio: Kiitos teillekin hyvästä kohtelusta ja lämpimästä suhtautumisesta, olette hyviä työssänne.

 

-Peace-